Ihmisissä arvaamattomia puolia

Tiistaina 29.3.2011 Suomen kansallisteatterissa oli mahdollisuus käydä katsomassa Vihan veli näytelmän pääharjoitus. Heidi Räsäsen ohjaama Vihan veli näytelmä on luokiteltu kauhufantasiaksi ja sitä suositellaan vain yli 13-vuotiaille. 

Näytelmä lähtee käyntiin, kun Poliisia näyttelevä Wanda Dubiel saapuu koululle selvittämään mistä nimetön vihje kiusaamisesta on saanut alkunsa. Poliisin työtä vaikeuttaa kuitenkin koulun rehtori, jota esittää esimerkiksi Kotikadusta tunnettu näyttelijä Jukka Puotila. Rehtorin mielestä koulukiusaaminen ei ole sellainen ongelma, johon kannattaisi puuttua, vaan hänen mieltään painaa juuri vankilasta karannut tappaja.

Kiusaaminen on kyseisessä koulussa rehtorin mielipiteestä huolimatta vakavaa. Oppilaiden välien selvittäminen on lähes mahdotonta, sillä jokainen heistä näyttää olevan yhtä aikaa kiusaaja sekä kiusattu. 

Koulun oppilaisiin kuuluu esimerkiksi Oravantappaja, joka jäi mieleeni inhottavasta naurusta ja huolettomasta asenteesta kiusaamiseen. Oravantappajaa esitti Jussi Nikkilä. Pienikokoinen tyttö, jonka vartalo oli täynnä saksien viiltoja oli Hulluseepra. Hänellä oli ehkä suurin osa oppilaista, osaksi sen takia, että hän puuhasteli tappajan kanssa. Hulluseepra roolihahmon takana oli Anna Paavilainen. Muita oppilaita oli rehtorinpoika Kullervo (Eero Ritala), Isopääelina (Emilia Sinisalo), Läppäkerttu (Niina Kaipainen) ja Kraaca (Samuli Niittymäki).

Näytelmän syvällisempi tarkoitus oli varmaan tuoda esille se, että kiusaaminen harvoin on muutaman ihmisen välinen asia, vaan se on paljon monihaaraisempi. Pohjimmainen ajatus haki myös sitä, että jokaisessa ihmisessä voi piillä jotankin muuta kuin mitä päällepäin näyttää. Näytelmästä tuli myös hyvin esiin se, että nykyään moni nuori ei arvosta, eikä ole tyytyväinen itseensä.

Mielestäni näytelmän idea oli kekseliäs, mutta esitys jäi vähän huonompaan tasoon. Lauluissa äänentoisto välillä takkuili, eikä kaikkien näyttelijöiden laulutaidot olleet kehuttavia. Lauluja ei kuitenkaan voi haukkua täysin lyttyyn, sillä mukana oli myös hyviä laulajia, kuten Niina Kaipainen. Valosuunnittelu oli mielestäni toimiva, esimerkiksi korostukset eri henkilöihin onnistuivat. Puvustuksesta ei ole mitään negatiivista sanottavaa, vaan hahmojen vaatetus oli tilanteisiin sopiva. Tassien koreografiat olivat mielestäni todella alkeellisia, en saanut oikein selville oliko liikkeitä tarkoitus tehdä yhtäaikaa vai eriaikaa, tiukasti vai löysästi. Mielestäni Jukka Puotila ja Wanda Dubiel näyttelivät erittäin hyvin, ja sen takia esitystä oli ihan kiva katsoa. Kokonaisuutena näytelmä ei ollut huippuhyvä, mutta ei myöskään huono. Suosittelisin Vihan veli näytelmää yli 20-vuotialle. Esitys on mahdollista nähdä huhtikuusta toukokuun alkuun asti.

Suurta vihaa ja järjetöntä rakkautta

Klassismin aikainen näytelmäkirjailija Moliere on tunnettu lukuisista näytelmistään. Hän oli ranskalainen ja eli vuosina 1622-1673. Moliere tunnetaan etenkin komedioiden kirjoittajana, ja usein hän kuvasi näytelmissään ihmisten heikkouksia. Luin yhden hänen teoksistaan, Ihmisvihaajan. Ihmisvihaaja näytelmä julkaistiin vuonna 1666, ja myöhemmin siitä on tehty myös kirja. Lukemani version ovat suomentaneet Markku Hoikkala ja Otso Kautto.

Ihmisvihaaja kirjan päähenkilö on Alceste, mies joka vihaa ihmisiä. Hänen vihansa tulee esille jo heti alku sivuilla kommentillaan: ”Minä vihaan tasapuolisesti kaikkia ihmisiä. Yksi on luonnostaan paha, toinen tekee pahaa tyhmyyttään, kolmas ollakseen yksi pahoista, eikä se joka laiskuuttaan antaa pahan olla ole yhtään parempi. Kuin pahin paha”. Alceste on koko kirjan ajan pahantuulinen, ja hän haukkuu muita ihmisiä sen minkä ehtii. Alcesten ainoa heikkous on hänen rakkautensa kauniiseen naiseen, Celimeneen. Hän ei kuitekaan ole muiden mielestä Alcestelle se oikea, sillä Celimene lirkuttelee kaikille vastaantuleville miehille. Muita henkilöitä teoksessa on esimerkiksi Oronte, joka kirjan alussa ihailee Alcesten suoruutta ja rehellisyyttä.

Tarina etenee vuoropuheluiden kautta, eikä kirjassa ole ollenkaan kertojaa. Juoni jää hieman ihmisten haukkumisen ja lukuisten adjektiivien käytön varjoon. Kirjan juoni alkaa välittyä vasta, kun on päässyt yli puolenvälin. Siitä eteenpäin Alceste ei olekaan enää kirjan ”pahis”, vaan Celimene paljastuu pettäjäksi. Tämän jälkeen Celimenen rakkaudesta taistelevat vastakkain Alceste ja Oronte.

Kirja kuvaa sitä, miten monet ihmiset ovat teeskentelijöitä ja puhuvat pahaa toistensa seläntakana. Ainoa suorapuheinen kirjassa on Alceste, ja hän on liiankin varomaton, sillä hän loukkaa monia ihmisiä puheillaan.

Joulukuussa Suomen kansallisteatterissa pyörinyt Ihmisvihaaja näytelmä olisi varmaan ollut parempi, kuin tämä siitä tehty kirja. Kirja jäi hieman ankeaksi sen pienen sivumäärän takia. Teos ei oikein missään vaiheessa päässyt vauhtiin, vaan se oli kokoajan samanlaista henkilöiden haukkumista. Kirjassa käytettiin yllättävän rumaa kieltä, ja se ei sopinut kirjan tapahtuma-ajan tunnelmaan. Rumaan kieleen oli kuitenkin myös upotettu hyviä vertauskuvia. Kohtaus, jolloin Alceste sai tietää Celimenen petoksesta on maininnan arvoinen, sillä siitä pystyi hyvin aistimaan Alcesten suuren vihan.