Klassismin aikainen näytelmäkirjailija Moliere on tunnettu lukuisista näytelmistään. Hän oli ranskalainen ja eli vuosina 1622-1673. Moliere tunnetaan etenkin komedioiden kirjoittajana, ja usein hän kuvasi näytelmissään ihmisten heikkouksia. Luin yhden hänen teoksistaan, Ihmisvihaajan. Ihmisvihaaja näytelmä julkaistiin vuonna 1666, ja myöhemmin siitä on tehty myös kirja. Lukemani version ovat suomentaneet Markku Hoikkala ja Otso Kautto.
Ihmisvihaaja kirjan päähenkilö on Alceste, mies joka vihaa ihmisiä. Hänen vihansa tulee esille jo heti alku sivuilla kommentillaan: ”Minä vihaan tasapuolisesti kaikkia ihmisiä. Yksi on luonnostaan paha, toinen tekee pahaa tyhmyyttään, kolmas ollakseen yksi pahoista, eikä se joka laiskuuttaan antaa pahan olla ole yhtään parempi. Kuin pahin paha”. Alceste on koko kirjan ajan pahantuulinen, ja hän haukkuu muita ihmisiä sen minkä ehtii. Alcesten ainoa heikkous on hänen rakkautensa kauniiseen naiseen, Celimeneen. Hän ei kuitekaan ole muiden mielestä Alcestelle se oikea, sillä Celimene lirkuttelee kaikille vastaantuleville miehille. Muita henkilöitä teoksessa on esimerkiksi Oronte, joka kirjan alussa ihailee Alcesten suoruutta ja rehellisyyttä.
Tarina etenee vuoropuheluiden kautta, eikä kirjassa ole ollenkaan kertojaa. Juoni jää hieman ihmisten haukkumisen ja lukuisten adjektiivien käytön varjoon. Kirjan juoni alkaa välittyä vasta, kun on päässyt yli puolenvälin. Siitä eteenpäin Alceste ei olekaan enää kirjan ”pahis”, vaan Celimene paljastuu pettäjäksi. Tämän jälkeen Celimenen rakkaudesta taistelevat vastakkain Alceste ja Oronte.
Kirja kuvaa sitä, miten monet ihmiset ovat teeskentelijöitä ja puhuvat pahaa toistensa seläntakana. Ainoa suorapuheinen kirjassa on Alceste, ja hän on liiankin varomaton, sillä hän loukkaa monia ihmisiä puheillaan.
Joulukuussa Suomen kansallisteatterissa pyörinyt Ihmisvihaaja näytelmä olisi varmaan ollut parempi, kuin tämä siitä tehty kirja. Kirja jäi hieman ankeaksi sen pienen sivumäärän takia. Teos ei oikein missään vaiheessa päässyt vauhtiin, vaan se oli kokoajan samanlaista henkilöiden haukkumista. Kirjassa käytettiin yllättävän rumaa kieltä, ja se ei sopinut kirjan tapahtuma-ajan tunnelmaan. Rumaan kieleen oli kuitenkin myös upotettu hyviä vertauskuvia. Kohtaus, jolloin Alceste sai tietää Celimenen petoksesta on maininnan arvoinen, sillä siitä pystyi hyvin aistimaan Alcesten suuren vihan.
Hyvä!
VastaaPoistaOn kiva, että otit katkelman suomennoksesta malliksi. Reita Lounatvuori teki käännöksen siihen Kansallisen esitykseen, josta mainitsit, ja sekin käännös on aivan hulvattoman hieno.
Innostuin itse Molieresta aika lailla, joten tässäpä tulee kevyt tietopaketti niin kirjailijasta kuin teoksestakin. (Tein parin kaverini kanssa koulutehtäviä Kansallisen Ihmisvihaaja-esitykseen.) Tsekkaa ainakin, mitä kommentoin Philintesta. Huomaa myös, että näytelmissä ei yleensäkään ole lainkaan kertojanosuuksia. Korkeintaan niissä on parenteeseissa näyttämöohjeita, mutta muuten kaikki on tulkittava pelkistä repliikeistä.
Jo Naisten koulu (L'École des femmes, 1662) ja sitä edeltänyt Aviomiesten koulu (L'École des Maris, 1660) oli kirjoitettu puolustamaan naisten oikeutta tehdä valintoja rakkaudessa. Naisten koulu kertoo nuoren Agnèsin kanssa naimisiin haluavan Arnolphen tarinan. Mustasukkainen ja despoottinen Arnolphe ei saa rakkautensa kohdetta ja kirvoittaa monet naurut pyrkimyksillään. Lopussa oleva Arnolphen monologi kuitenkin osoittaa hahmon surkeuden ja inhimillisyyden ja saa jopa suhtautumaan myötätuntoisesti. On sanottu, että roolin itse esittänyt Molière olisi kirjoittanut ja näytellyt omia tunteitaan. On syytä epäillä, että Ihmisvihaajassakin päähenkilö puhuisi kirjoittajansa suulla.
Ihmisvihaaja (Le Misanthrope), Molièren tunnettu luonnekomedia vuodelta 1666, kertoo lyhyesti sanottuna valehtelijaan rakastuvasta fanaattisesta totuudenpuhujasta Alcestesta. Vastapainona mielistelyä, vilppiä ja pyrkyryyttä vihaavalle päähenkilölle ovat hänen rakkautensa kohde Celimene, joka on seurapiireissä kuin kala vedessä, sekä ystävänsä Philinte, jonka suhtautuminen ihmisiin on Alcestea myötämielisempää.
Ihmisvihaajassakin naureskellaan salonkien teennäiselle ja epärehelliselle ihmisjoukolle. Yleisesti ajatellaan, että Molièren komedioissa pääsee aina kuuluviin tervejärkisen mutta ei liian fanaattisen totuudenpuhujan ääni. Salonkien sievistelijöiden vastapainoksi asettuu "kunnon ihminen" (l'honnete homme), joka on rehellinen, työteliäs ja järkevä eikä ryhdy muiden narriksi. Alcesten fanaattisuutta Ihmisvihaajassa tasoittaa hänen ystävänsä Philinte.
Kuten jo Naisten koulun Arnolphe myös Ihmisvihaajan Alceste on jonkin äärimmilleen viedyn luonnevian edustaja. Henkilö on kuitenkin tietoinen tuosta viastaan, mikä tekee hahmon pohjavireestä traagisen. Tätä traagisuutta pidetään komediaa entisestään syventävänä seikkana, vaikka jo liioittelu ja tilannekomiikka sinänsä tekevät hahmoista naurettavia ja naurattavia.
Koska oli jo totuttu etsimään Molièren komedioiden taustalta esikuvia, niin tehtiin Ihmisvihaajankin kohdalla. Alettiin huhuta, että Ihmisvihaaja olisi kruununperijän opettaja, herttua Montausier. Molièren ystävät kertoivat, että Montausier oli jo esittänyt uhkauksia, ja näytelmäkirjailija oli peloissaan. Kun näytelmää esitettiin kuninkaalle, myös Montausier oli mukana. Molière yritti pakoilla, mutta suostui lopulta tapaamaan herttuan esityksen jälkeen. Tämä yllätti Molièren sanomalla olevansa imarreltu, että on saanut olla Alcesten kaltaisen jalon miehen mallina. Huvittavinta kuitenkin on, että ilmeisesti Montausier ei ollut edes käynyt Molièren mielessä tämän hahmotellessa Alcestea. Tämäkin episodi osoittaa, että kirjailija osasi työnsä: henkilöt on kuvattu niin, että useampikin voi tunnistaa niistä itsensä.
Näytelmä sai hyvän vastaanoton hovissa ja myönteiset arviot kriitikoilta, mutta ei ollut Molièren monen muun komedian kaltainen rahasampo.
Molière oli terävä yhteiskunnallinen tarkkailija ja ihmisluonnon tuntija, joka pilkkasi taitavasti klassismin ajan tapoja ja joskus suoraan aikalaisiaankin. Häntä pidetään valistusajan edelläkävijänä.
Keskeiset lähteet:
Mihail Bulgakov: Herra Molière (SN-kirjat 1980)
Pentti Paavolainen: Eurooppalaisen teatterin historiaa (saatavilla maksua vastaan Teakin virtuaaliyliopistosta)